Sveitsiläinen filosofi Alexandre Jollien syntyi vuonna 1975 vaikeasti vammaisena, eikä hänen uskottu koskaan oppivan kävelemään, saati lukemaan. Nuori Alexandre kuitenkin osoitti luulot vääriksi ja suoritti lukion jälkeen filosofian tutkinnon Fribourgin yliopistossa. Filosofian pariin Jollienia ajoi halu oppia ymmärtämään ja hyväksymään itseään sellaisena kuin hän on, sillä maailma ei niin tuntunut tekevän. Jollien on kohdannut paljon väheksyntää, epäluuloja ja leimautumista vammaisuutensa takia.
Jollienin kokema leimautuminen on tuttua monille yhteiskunnan marginaalissa eläville ihmisille. Oman leimansa ovat saaneet seksuaalivähemmistöt, maahanmuuttajat, rikoksesta tuomitut ja oikeastaan kaikki, jotka poikkeavat valtavirrasta. Myös joillekin nuorille yhteiskunta tuntuu asettavan rajoitteita sen mukaan mitä heistä näkyy päällepäin tai mitä heistä tiedetään jo ennestään. Päihdetausta, käytöshäiriöt ja muu hankalaksi koettu sosiaalinen oireilu tuntuu valitettavasti kulkevan nuoren edellä, jolloin nuoren yksilöllinen tilanne ja potentiaali jää huomaamatta.
Konkreettisesti tämä näkyy muun muassa nuoren hakeutuessa itsenäisesti palveluiden tai viranomaisten tuen piiriin. Olemme todistaneet tilannetta, jossa poliisi kyseenalaistaa nuoren kertomuksen rikosilmoituksen yhteydessä vedoten nuoren mielenterveyshaasteisiin. Tunnemme nuoria, jotka eivät enää käy lääkärillä, koska ovat saaneet useaan otteeseen vastaanottoajan mittaisen puhuttelun päihteidenkäytön vaaroista hakiessaan apua vaikkapa selkäkipuun. Tällaisten kokemusten jälkeen nuoren luotto viranomaisiin ja palveluihin voi romahtaa. Nuori kokee, ettei voi asioida omana itsenään, sillä hän ei saa sitä apua mitä on mennyt hakemaan, vaan hänet nähdäänkin vain oman ”leimansa” kautta. Siinä missä Jollienin elämää on määrittänyt cp-vammaisuus, erityisen tuen tarpeessa olevien nuorten elämää tuntuu määrittelevän heidän sosiaaliset haasteensa.
Ilman tarkoituksenmukaista tukea on vaikea hoitaa mielenterveyttään tai lopettaa päihteidenkäyttö. Nuoret tuntevat palveluverkostoa melko hyvin, mutta koska palveluissa tänä päivänä vain muutos tuntuu olevan pysyvää, on apua esimerkiksi päihteiden lopettamiseksi haettu kerran jos toisenkin väärältä luukulta, jolloin motiivi päihteiden käytön lopettamiseen saattaa kadota ennen oikean luukun löytymistä. Voisiko nuoren ohjata haastavassa tilanteessa kädestä pitäen oikealle luukulle? Voisiko luukkuja ylipäätään olla vähemmän ja moniammatillista yhteistyötä enemmän? Kun palveluiden sisäiset toiminnan jaot ovat painavampia kuin nuoren tuentarve, ollaan tilanteessa, jossa nuori seisoo risteyksessä katsomassa tienviittoja, joita hän ei osaa lukea.
Aikana, jolloin kukaan ei tiedä miten julkiset palvelut tullaan järjestämään kuukauden päästä tai ensi vuonna, eritoten ihmisten kanssa työskennellessä tärkeäksi työkaluksi tuntuukin nousevan kohtaaminen. Jollienin mukaan todellisessa kohtaamisessa eroavaisuudet ja vastakkaisuudet katoaa. Onnistuneessa kohtaamisessa on kyse kommunikaatiosta, siitä että osapuolet tulevat kuulluksi. Kuulluksi tuleminen estyy, jos kuulija ei pysty luopumaan omista mielikuvistaan tai jos kertojan kokemusta kyseenalaistetaan. Kun nuori saa kertoa omin sanoin kokemuksestaan ja häntä todella kuullaan ja uskotaan, tuen tarjoaminen helpottuu ja lisäksi nuori saa tärkeän kokemuksen kuulluksi tulemisesta, siitä että hänen kokemuksellaan on väliä.
Jollien kertoo kohtaamisesta näin:
”Toisen kohtaaminen on minästä luopumista. On myös heitettävä ennakkoluulonsa. [- -] Riittää että on utelias. Kohtaaminen on menemistä kohti toista maailmaa. Oman itsensä ja käsityksensä ja suojavarustuksensa ja tukirakennelmansa hylkäämistä, astumista ulos rooleista, joita näyttelemme. Kun tapaan jonkun, kysyn itseltäni, kuuntelenko todella.”
Tällaisella uteliaalla ja myötätuntoisella kohtaamisella on suuri merkitys etenkin silloin, kun rakenteet ympärillämme horjuvat. Sote voi kaatua ja taivas tippua niskaan, mutta me ihmiset voimme kaiken sen keskellä keskittyä toiseen ihmiseen, kuuntelemiseen ja kohtaamiseen. Ei ole mitään niin voimaannuttavaa, kuin kokemus tulla kohdatuksi omana itsenä: tulla kuulluksi ja kokea, että omaan kertomukseen uskotaan. Sen kokemuksen pitäisi olla myös lähtökohtana nuoren asioidessa palveluissa.
– Milja
Kirjoittaja työskentelee ohjaajana Loisto setlementissä ja olemme siitä todella ylpeitä