Olin hieman päälle parikymppinen nuori naisenalku, kun spontaaniuspuuskassa muutin Turusta Helsinkiin yhden viikonlopun aikana. Muistan istuneeni kerrostaloni parvekkeella pohtien, mitä tekisin seuraavaksi. Turussa kaikki tuntui tylsältä, harmaalta ja aivan liian tavalliselta. Kaipasin muutosta. Samana iltana irtisanoin silloisen työpaikkani kahvilatyöntekijänä sekä asuntoni ja aloitin pakkaamaan. Päätin muuttaa Helsinkiin.
”Nyt mä vihdoin teen jotain elämälläni”, muistan ajatelleeni.
En tuntenut Helsingistä ketään muuta kuin isoveljeni. Olen luonteeltani sosiaalinen ja pirteä, olin täysin varma, että tutustun nopeasti uusiin ihmisiin. En ollut yhtään ajatellut millaista on muuttaa täysin vieraaseen paikkakuntaan. Mielessäni ei missään vaiheessa käynyt miten vaikeaa se tulisi olemaan.
Viikon sisään olin jo kotiutunut uuteen asuntooni Kallioon. Minulla oli uusi työpaikka ja kaikki perusasiat olivat hoidossa. Olin valmis ottamaan arkielämän Helsingissä vastaan avosylin.
Parin kuukauden sisällä havahduin siihen, että päiväni menivät pelkästään yksin kotona tai työvuorossa. Ympärilläni ei ollut ketään, kenet olisin voinut kutsua kylään. Ei ketään, kenen kanssa olisin voinut lähteä kahville vaikkapa työvuoron jälkeen. Tunsin oloni tyhjäksi ja yksinäiseksi. Mistä nuori aikuinen voi saada ystäviä? Asiaa ei yhtään helpottanut se, että Turun ystäväni olivat ihmeissään tilanteesta.
”Sähän olet semmoinen pirtsakka ja helposti lähestyttävä, miten tuo voi olla mahdollista?”
Olo oli turhautunut. Olin 22-vuotias uushelsinkiläinen ilman yhtäkään ystävää. Totta kai minulla oli tuttuja ja työkaverien kanssa pystyi vitsailla työvuoroissa, mutta minulla ei ollut ketään, kuka olisi kuunnellut ja välittänyt. Ei ketään kuka olisi soittanut minulle ja kysellyt kuulumisiani ja kertonut sen jälkeen omansa. Ei ketään kuka olisi lähtenyt kanssani elokuviin tai syömään.
Olo oli masentunut ja ankea. Päivät tuntuivat joka päivä yksitoikkoisemmilta. Tuntui, ettei kukaan Turun lähipiiristäni täysin ymmärtänyt, miltä tuntui olla oikeasti yksinäinen. Muistan usein miettineeni, että mistä ihmeestä se johtui? Miten saatoin olla niin pitkänkin ajan jälkeen täysin yksin?
Muistan elävästi illan, kun päätin, että nyt aion tehdä asialle jotain. Istuin koneeni ääressä lauantai-iltana selaten mahdollisia harrastuksia. Ilmoittauduin tanssitunnille ja heti seuraavan viikon maanantaina menin ensimmäiselle tunnille. Tunnilla vieressäni seisoi iloinen pisamakasvoinen tyttö nimeltään Laura. Hän virnisti minulle monta kertaa tunnin aikana ja naureskeli kömpelyydelleen. Pian huomasin, kuinka nauroimme yhdessä ja vaihdoimme sarkastisia katseita, kun tanssiliikkeet olivat meille liian hankalia. Tunnin jälkeen istuimme pukkarissa puoli tuntia jutellen, jonka jälkeen vaihdoimme numeroita, jotta voisimme kahvitella viikonloppuna. Kävelin kotiin ja tunsin suurta lämpöä sisälläni.
Olin saanut ystävän. Ja parhaan sellaisen. Lauran kautta tutustuin myös muihin ihmisiin. Ystäväpiirini ei ehkä ole yhtä laaja kuin Turussa, mutta se on erittäin tärkeä ja tiivis. Laura hassutteluineen oli minun pelastukseni. Hän veti minut takaisin maan pinnalle ja rohkaisi minua. Sain itsevarmuuteni takaisin.
Ensimmäinen vuosi Helsingissä oli minulle hyvin vaikea mutta samalla myös tärkeä. Vietin melkein yksitoista kuukautta yksinäisyydessä, kunnes tapasin Lauran. Minun paras ystäväni ilmestyi elämääni silloin, kun olin kaikista synkimmilläni ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.
-S.N-