Sydän hakkaa lujempaa. Adrenaliini virtaa ja veri kohisee päässä. Ääni jää jumiin jonnekin rintakehän paikkeille.
Tältä tuntui ajatuskin laulamisesta ääneen jonkun kuullen jonkun aikaa sitten. Saati sitten, jos sen olisi tehnyt mikrofoniin. Olen aina nauttinut laulamisesta musiikin mukana. Milloin tiskatessa tai sitten heti aamulla, kun kuuntelin aamuradiota. Koulumatkat viheltelin ja koulussa lauloin kuorossa viidennelle luokalle asti, kunnes lopetin kuoron.
Koulukiusaaminen. Se ”tavanomainen” tarina mikä repii lapsen ja nuoren itsetunnon hajalle ja saa kokemaan itsensä arvottomaksi. Perheongelmista puhumattakaan. Kuoron lopettaminen tuntui helpolta tavalta alkaa piileskellä kiusaamiselta. Vuosien kuluessa tästä on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Lisää niin hyviä, kuin huonojakin kokemuksia elämä korttipakkaan. Välillä olen miettinyt miksi juuri minä, mutta olen huomannut, että sillä asenteella en pääse elämässä eteenpäin. Halu elää ja elämä voittaa ja siksi kirjoitan tätä juuri nyt.
Pienet kohtaamiset ovat tärkeitä. Joskus sen huomaa vasta paljon myöhemmin. Kävin vuonna 2011 tyttöjen talolla eräässä keskusteluryhmässä, jossa oli eräs tyttö, joka aina hyräili ääneen. Ihmettelin ääneen hänen hyräilyään. Mietin miten hän uskalsi ja ihailin sitä miten kauniilta se kuulosti. Minäkin halusin hyräillä mutten uskaltanut. Viimeisimmän kerran olin uskaltanut laulaa siskoni esikoiselle vuonna 2010. Olihan hän rakkaan siskoni maailmaan saattama pieni ihme. Lauloin surullista laulua koska tuohon aikaan elämässäni ei mennyt hyvin ja sama silloinen huono elämäntyylini jatkui vielä vuosia tämän jälkeen. Koko ajan kuitenkin olisin halunnut laulaa vaikken kehdannut hyräillä edes itsekseni. Tämän halun ansiosta kuitenkin voitin itseäni pikkuhiljaa ja hyräilin koiran kanssa lenkillä ollessani. Koira ei tuomitse ja pidin myös hyräilystäni, vaikka olenkin kovin itsekriittinen siitä miltä kuulostan.
2016 kesällä elämässäni tuli käännekohta. Olin vakavasti masentunut, syrjäytynyt, epätoivoinen ja halusin pakoon elämääni. Piti valita elämä tai kuolema. Valitsin elämän. Sain voimaa laulamisesta ja vaikken muistanut laulun sanoja lauloin silti. Lauloin itselleni Guns n’ Rosesin Patience kappaletta. Yritin olla kärsivällinen, koska uskoin että pian kaikki muuttuisi ja elämäni paranisi. Ja totisesti parani. Uskalsin lähteä huonosta suhteesta, vaikka se tarkoittikin tilapäistä asunnottomuutta, tyhjän päälle jäämistä, omaisuudesta luopumista ja itsensä uudelleen rakentamista. Mutta en minä tyhjän päälle jäänyt. Minulla oli perhe tukena ja aloin käydä taas tyttöjen talolla monen pitkän vuoden jälkeen.
Minua pelotti paljon elää, siksi kai syrjäydyinkin. Mutta halu kokea muutakin kuin neljän seinän sisällä oloa sai minut ylittämään pelkojani. Syksyllä 2016 aloitin itsepuolustusharrastuksen, kävin erilaisissa paikoissa, joissa oli muita ihmisiä ja harjoittelin sosiaalisia taitoja uudestaan. Vaikka olin asunnoton niin elämä hymyili pitkästä aikaan moneen vuoteen. Nautin ja olin kiitollinen pelkästään siitä, että sai kävellä ulkona. En itse sitä huomannut silloin mutta pikkuhiljaa sulkeutuneesta minästä kuoriutui elämästä nauttiva ihminen, joka saattoi nauraa spontaanisti sen sijaan, että olisi surkutellut milloinhan minä nauran taas?
Jokainen on itselleen elämänsä tärkein ihminen, sillä ilman minua minulla ei olisi noita muita, eikö niin? Sisko ja siskontyttöni ovat minulle tärkeitä. Vaikken ollut aiemmin paljon heidän elämässään, niin minut otettiin vastaan ”takaisin” perheeseen avoimin halein. Sain asunnon läheltä siskoni perheen kotia ja olimme paljon tekemisissä ja menimme yhdessä moniin paikkoihin. Tästä muistuu mieleen eräs metromatka jolloin vanhin siskontyttöni lauleskeli ja pyysi minuakin laulamaan. Hetken mietin, että muut kuulevat mutta lapsen pyyteetön elämänilo tarttui minuun ja lauloimme yhdessä jotain hassua laulua, jonka hän oli oppinut esikoulussa.
On mielenkiintoista miten paljon omat ajatukset, uskomukset ja tuntemukset vaikuttavat tekemisiimme. Jos uskon ettei kukaan kuule minun on helpompi laulaa. Perheen seurassa uskallan laulaa hyvinkin estottomasti. Itsekriittisimpinä hetkinä en edelleenkään saa melkein pihaustakaan suustani ulos, vaikka musiikki soisi kuulokkeissa ja lempibiisini pauhaa. Silloin tyydyn hyräilemään. Yritän kuulostaa omasta mielestäni hyvältä ja arvostelen itseäni vaikken edes kuule sitä miltä itse kuulostan kuten muut sen kuulevat. Kotonani on paperiseinät ja kaikki äänet kuuluvat rappuun, mutta siellä koen silti turvalliseksi laulaa kailottaa, mikä on hassua. Kotona on hauska leikkiä laulavansa mikrofoniin. Olen yrittänyt tarkoituksella totuttaa itseäni laulamaan muiden ja täysin vieraiden ihmisten läsnäollessa. Metro on osoittautunut hyväksi paikaksi, koska metron taustameteli saa minut uskomaan, etteivät muut kuule ja metron yleinen tunnelma on, ettei ketään kiinnosta toisten asiat. Laulukopissa on rentouttavaa laulaa, anteeksi siis suihkussa. Joskus olen toteuttanut itselleni ns. shokkihoitoa oman ääneni kuulemisesta. Kokeilin laulaa tietokoneella mikrofoniin samalla kun mikrofoniin tuleva ääni soi korviini. Se oli erittäin kamalan kuuloista, mutta keino tepsi enkä välittänyt niin paljon äänestäni, kun olin tottuneempi siihen. Usein saatan laulaa ja nauttia yhdestä ja samasta kappaleesta useamman tunnin kerralla toistaen saman kappaleen uudestaan ja uudestaan. Kerran nauhoitin hyräilyäni ja kuuntelin sen, eikä se kuulostanut pahalta. Tämä antoi uskoa itseeni ja että ääneni ei ole kamala.
Päätin 2017 kevättalvella että haluan pystyä laulamaan karaokessa joskus selvinpäin. Se päätös sai minut tosiaankin yrittämään enemmän voittamaan itseäni keinoilla, joista juuri kerroin. Tuona aikana löysin useita kappaleita, joita tykkään laulaa ja lauleskelin niitä harjoitellakseni karaoken laulamista varten. Minulla oli tuon jälkeen useita tilaisuuksia, jolloin olisin voinut laulaa karaokea. Kuitenkin olin saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja spontaaniutta 2018 loppukesällä. Se hetki jännitti ihan hirveästi ja tuntui taas siltä, etten saisi ääntä ulos suusta. Sain sen sivuutettua ja sitten vain lauloin välittämättä, ainakaan liikaa, siitä menisikö se hyvin vai ei. Lauloin Ressu Redfordin Saturnuksen renkaat. Laulun jälkeen olin ihan liekeissä siitä, että olin uskaltanut. Käteni tärisivät ja adrenaliini virtasi. Halusin heti laulaa lisää mutten olisi pystynyt jännitykseltä ja innostukselta. Myöhemmin lauloin lisää kappaleita ja uskalsin kokeilla niinkin rohkeaa laulua kuin Adelen Rolling in the deep. Olin siis laulamassa eräässä kerhohuoneen tapaisessa paikassa, jossa oli tuttu porukka ja kannustava ilmapiiri. Tämä oli iso vaikutin, siihen miksi uskalsin. Toki voisin arvostaa myös omaa uskaltamistani enemmän. Uskallanko tehdä niin? NO USKALLAN!
Läpi harmaan kiven, tulivuoren ja jään, minä uskallan elämää elää, en enää kotiini häviä.
~SafetyCapsule~
—
Blogi-postauksen on kirjoittanut Tyttöjen Talon MaanantaiMood ryhmässä käynyt nuori.