Miten palautetaan häpeä sinne, minne se kuuluu
Seksuaaliväkivalta, olipa se käytännössä mitä vaan toisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden sivuuttavaa toimintaa, on häpeällistä. Arkijärjen mukaan häpeä, tai oikeammin häpeän välttely, ohjaa ihmisten moraalista päätöksen tekoa ja käytöstä. Mutkia oikoen, emme halua toimia moraaliamme ja yhteiskunnan normeja vastaan, koska se olisi väärin ja aiheuttaisi häpeää. Häpeä on kohdalle osuessaan niin syvällisen tuskallista, että toimimme mieluusti niin, ettemme joutuisi sitä kokemaan.
Olen kuullut kerrottavan, että vankiloissa seksuaalirikoksista tuomitut asettuvat muurien sisällä vallitsevan hierarkian pohjalle rikoksen luonteesta johtuen. Seksuaaliväkivalta on yhteiskunnassa tuomittavaa, moraalin vastaista ja häpeällistä! Miksi siis kukaan käyttäisi seksuaaliväkivaltaa toista ihmistä kohtaan ja antautuisi viiltävän häpeän armoille? Näin ollen on hyvin luontevaa ajatella, että olemme turvassa seksuaaliväkivallalta.
Uskomatonta kyllä, eri muotoista seksuaaliväkivaltaa tapahtuu kuitenkin paljon. Se on vakava ihmisoikeusloukkaus ja suurelta osin piilorikollisuutta, joten rikosilmoituksien määrää katsomalla emme näe totuutta ilmiön laajuudesta. Kenties vain jäävuoren huipun. Vaikuttaakin siltä, ettei häpeän pelko sittenkään suojele meitä seksuaaliväkivallalta, vaan näitä häpeällisiä tekoja, rikoksia, tehdään kumma kyllä täysin häpeämättömästi.
Mikä sitten saa seksuaalirikoksen uhrin kokemaan häpeää? Häpeä syntyy, kun ihmisten välisessä kontaktissa menee jotain pahasti pieleen. Meistä jokainen kysyy toiselta ihmiseltä joko ääneen, hiljaa, tai tietoisuuden takana ”Näetkö minut? Olenko arvokas? Ansaitsenko hyvää?” Seksuaaliväkivalta on piittaamatonta, itsekästä ja hajottavaa. Se viestii uhrille: ”Olet arvoton, käytettävä, objekti vailla omaa tahtoa”. Seksuaaliväkivallan tekijä sivuuttaa toisen henkilön toimijuuden ja itsemääräämisoikeuden kaikin tavoin.
Meillä on lupa odottaa muilta ihmisiltä hyvää. Siksi näin syvälle ytimeen kohdistettu julmuus on niin käsittämätöntä, ettei mikään tunnu selittävän tekoa. Jäljelle jää etsiä syytä itsestä ja vetää häpeän raskas viitta ylleen. ”Se johtui jotenkin minusta.” Saman häpeän värittämän virhepäätelmän tekee maailma uhrin ympärillä: ”En ymmärrä tätä, olen neuvoton. Olikohan hän humalassa tai jotenkin liian hyvännäköinen tai liian ystävällinen? Ehkä se tekijäkin oli humalassa eikä siksi tajunnut..”
Amnesty on raportoinut, että vuonna 2017 tehdyistä seksuaalirikosilmoituksista vain 17 % johti tuomioon. Rikosten käsittelyssä oikeussaleissa ja yhteiskunnassa laajemminkin olemme tottuneet kuulemaan uhrien tarinat siitä, miten kaikki kävi. Ne ovat oikeussaleissa väitteitä, joiden puolesta ja joita vastaan etsitään todisteita. Syytetyt, kuten oikeusvaltiossa heidän oikeutensa on, puolustautuvat, eivätkä kerro syyllistyneensä seksuaaliväkivaltaan. Uhri joko valehtelee tai ei ole ilmaissut haluttomuuttaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, he sanovat.
Tarinat, joita emme kuule missään, ovat tekijöiden tarinoita siitä, ”Miten päädyin käyttämään seksuaaliväkivaltaa toista ihmistä kohtaan? Millä sen itselleni perustelin? Mitä tietoa tai ymmärrystä vaille olen jäänyt, kun en ymmärtänyt, kuinka valtavaa vahinkoa tein?” Ehkä seksuaaliväkivaltaa tehneen, tai raiskaajan, leima on niin pelätty, pysyvä ja sanonpa vain, häpeällinen, että se estää väkivaltaa käyttänyttä tutkimasta itseään, käytöstään ja käytöksensä perusteita rehellisin silmin. Uskon myös, että näihin kysymyksiin vastauksia etsimällä, voimme palauttaa vastuuta ja häpeää sinne, minne se kuuluu. Häpeä on terve reaktio väärään tekoon. Häpeän ja syyllisyyden kautta voi tapahtua ratkaisevan tärkeää vastuun ottoa siitä, mitä teki väärin. Ehkä tekijän mielen pohjalla polttaa kysymys, ”Voiko kukaan ymmärtää raiskaajaa ja hyväksyä ihmisen teosta huolimatta?”
Seksiä on kaikkialla. Seksuaalikasvatusta taas vain tietyille ikäluokille, vähäisissä määrin ja laadullisesti vaihdellen. Meistä kaikki haparoi seksuaalisuuden äärellä. Moni toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan olemattomin tai vahingollisin opein, koska muutakaan ei ole ollut tarjolla. Minun on vaikea uskoa, että seksuaaliväkivaltaa tapahtuu vain siksi, että ihminen on pohjimmiltaan piittaamaton ja paha. Jotta voimme oppia ymmärtämään seksuaaliväkivaltaa ja vapauttaa uhrin häpeästä, meillä on oltava edellytyksiä kuulla seksuaaliväkivaltaa käyttäneiden tarinat, oppia niistä ja sillä tiedolla rakentaa meille kaikille turvallisempaa maailmaa.
Kirjoittaja Jonna Saxberg on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja työskentelee seksuaaliväkivaltatyöntekijänä Loisto setlementissä